Maailma on tehty meitä varten - osa 2

Ennen ajattelin miten mä eläisin
Vielä sadan vuoden päästäkin
Miten mun askeleet poluille painuneet
Ois täällä vielä silloinkin

Eilen lakkasin vasta siitä murehtimasta
Kun nojasin sun kanssa sillan kaiteeseen
Päivä silmänsä sulki, autot ohitse kulki
Kai ne vielä etsii omaa onneaan

Tässä mä seison kaipausta rinnassa
Vaikka tää loppuisi yhdessä illassa
Maailma on minun, maailma on sinun
Maailma on tehty meitä varten
Jokainen tänne jonkun jäljen jättää

Siinä sä seisot kaipausta rinnassa
Vaikka tää loppuisi yhdessä illassa
Maailma on minun, maailma on sinun
Maailma on tehty meitä varten
Jokainen tänne jonkun jäljen jättää

Varoitus: tää postaus on täysin hullu. Seonnut. Sekava. Kahjo. Outo. Monimutkanen. Liian pitkä. Runoja ja tekstiä ja laulunsanoja ja pelkkää tajunnanvirtaa kaikkee sekotettuna. Mut jos silti tästä huolimatta aloitat lukemisen niin: yritä pärjäillä ja laita kommenttia tulemaan luettuas alas! :-)

Heinäkuu. Mä olen elossa, enemmän kuin ehkä ikinä. Kesäkuu teki musta elävän. Mä juoksin sateessa ja paahtavassa helteessä, tulin liian myöhään kotiin, istuin takaperin metron liukuportaissa kuunnellen toisesta kuulokkeesta musaa ja laulaen täysiä ohi nuotin mukana, kolusin kaikki kaupungin porttikongit, näin heräävän kaupungin aamulla ja samat kadut yöllä nukkuvana. Rahat lopussa, mutta aina löytää jonku euron, jolla ostetaan 5 litraa jäätelöö ja syödään sitä kaupan kylmäaltaasta pöllityillä muovilusikoilla. Istutaan puistossa tai venesatamassa, heilutellaan jalkoja veden yllä, kiljutaan, kun lokit hyökkää päälle, tarjotaan ohiajaville pullojakerääville romanimiehille sipsejä. Musa soi kännykän kaiuttimesta, juostaan autojen välistä ja huudetaan taas, kun joku meinaa jäädä auton alle. Keinutaan tyhjässä leikkipuistossa ja hypitään keinuista. Kieritään nurmikolla, kunnes housunpolvet on reikäset ja vihreet. 

Olin hereil sillon, kun ois pitäny nukkua ja silti heräsin aikasin. Ja nukahtelin sitte dösään about joka aamu. Puhuin puhelimessa parhaimmillaan 1,5 tunnin puheluita, useita päivittäin. Niin paljon, et tuntui oudolta olla ilman sitä kännykkää korvalla.
Kuunneltiin niin hirveitä biisejä ettei mitään rajaa, opin niiden sanat ulkoo ja lopulta loilotin mukana, myös niis räppiosuuksissa. Kun musa on tarpeeks kauheeta ja mautonta, siitä tulee jo hyvää. 

Otsikon biisistä toka blogikirjotus, koska yhtäkkiä asioiden tapahduttua noi sanat sai mulle ihan uuden merkityksen. Aluks ne sanat oli mulle vaan kertomus siitä miten hullusti, pakottavasti, palavasti haluaa jättää jonkun jäljen ittestään tähän maailmaan, pitää huolta siitä, ettei mua unohdeta. Että jos mä huomenna kuolen niin mut jollain lailla muistetaan. Tai muistaako sittenkään mua kukaan. Mutta niiden on pakko muistaa, muuten mä katoan kokonaan. Ehkä ne sanat jotenkin merkitsi mulle kaikessa rohkasevuudessaan pelkoa unohduksiin jäämisestä, joka on hassua, tossa laulussahan luvataan, että me kaikki jätetään tänne joku jälki, ettei meitä unohdeta.
Samalla ne sanat kerto siitä hullusta raivosta, jota omaa menneisyyttään, tai lähinnä niitä ihmisiä kohtaan tunsi. 

Nyt yhtäkkiä mulle aukes vasta noiden sanojen yks merkitys: se, että "eilen lakkasin vasta sitä murehtimasta, kun nojasin sun kanssa sillan kaiteeseen". Se, että tietyn ihmisen kanssa sitä nyt vaan uskals päästää irti, lakata murehtimasta ja järjettömän kliseisesti olla vaan tässä. Ihan vaan tässä, hetkessä, hengittää syvään. Antaa olla, ei mieti eilistä eikä huomista. 

Sillon kaikki tuntuu jotenkin ihan liian onnelliselta ja kevyeltä ja samaan aikaan ihan liian surulliselta. Tajuaa miten nää hetket menee, yhessä henkäyksessä ohi, me ollaan nyt nuoria ja kauniita ja rohkeita. Jotenkin vapaita ihan kaikesta. Elossa. Seuraavassa hetkessä huomataan kuitenkin olevamme vanhenevia, kuolevaisia. Ja miten suuren kaipuun se sussa herättää. En mä oikeastaan tiiä, että mihin, minne, mutta jonnekkin. Että voi olla kaikki asiat niin kaikkea samaan aikaan, surullista ja onnellista, tyhmää, mut silti fiksua. Mustaa ja valkosta. Hyvää ja pahaa. Vähän kaikkea. Sitä kaipaa jotain pysyvämpää, muttei osaa olla pitkäjänteinen. Rukoilee hengähdystaukoa, kun kaikki menee liian kovalla tahdilla ohi, mutta ku kaikki pysähtyy, ei itse osaa olla paikoillaan. Jalat naputtaa lattiaa, sormet pöytää, päässä soi tuhat eri biisiä kaikki sekasin, en osaa olla paikoillaan, kun pelkää, että ehtii kuolla pysähtyneisyyteen siinä välissä. 

Toivois, että vois viettää yhessä monta vuotta, olla yhdessä. Sit tajuaa, ettei se oo mahdollista. On surullisempi kuin koskaan, mutta samaan aikaan onnellisempi kuin ikinä. Niistä silmänräpäyksistä, jotka tuntu miljoonalle vuodelle ja sille, että aika on pysähtyny, mutta kuitenkin kaikki menee ohi yhessä henkäyksessä. Ymmärtää olla onnellinen siitä, että "vaikka tää loppuisi yhdessä illassa, maailma on tehty meitä varten". 

Mutta ei se haittaa. Mä olin kuitenkin niin onnellinen. Kaikista hetkistä kaikessa hulluudessaan. 
Ehkä aika paljon kertoo tää:
Huusin saatanan kusipäätä, kiljuin etten ikinä halua sua nähdä ja jo parin tunnin kuluttua puhuttiin puhelimessa. Vaikka keskellä yötä.

Epätodellinen olo. 
En oo varma onko tää totta tai unta, 
oon unessa
hereillä enemmän kuin koskaan
kaikkee sekasin
samaan aikaan
nään valveunta
en haluais herää tästä
pää sanoo ettei tää tapahdu oikeesti
takaraivossa tiiän olevani valveilla,
ehkä
tai en sittenkään-
oonko vielä elossa vai kuolinko jo.


Kuulen kun sanotaan että me kaks ollaan hulluja.
Lupaat olla mun kanssa hullu.
Hullu rikki rakastettu.


Saan susta rytmihäiriön
ollaan molemmat vähän aikaa 
rytmihäiriöisiä
sydänsairaita
nitrot hukassa.
En haluu löytää lääkitystä tähän sairauteen.



Tiskaan astioita teidän keittiössä
musiikki soi
nauretaan
kevyesti helposti
leikitään kauniita ja rohkeita
vaikka muut kertoo ettei ulkonäössä oo kehumista
ja maailma ja ihmiset pelottaa.

Nyt kuitenkin ollaan ihan rauhassa
turvallisen keittiönpöydän ääressä
istutaan kaikki päällekäin ikkunalaudalla.
Kattojen yli voi nähdä tän kaupungin kirkontorneineen
maitokahvi on haaleeta
mustaherukkamehusta tuli liian kuumaa
suu palaa

nostat mut ilmaan
heitän pään taakse
helee nauru kumpuu huulilta
eikä siitä tuu loppua
sätkin ilmassa
tiskivedet vihreine pesuaineineen valuu
roiskuu mun sormista lattialle

piirtää kuvion
hajanaisen rikkinäisen verkkomaisen
ei siinä oo mitään järkeä
ehkä paljon pähkäilemällä siitä saa jotain itämaisia merkkejä
kieltä jota en puhu
ei kukaan sitä tajua

Se olen mä, mun kädenjäljet.




-Oona

PS. Yritän saada teille ens kerraks jotain järkevämpää. Lupaan. Antakaa palautetta niin saan ehkä jotain uutta aikaseks mahd. pian. Pus.

Maailma on tehty meitä varten

Meil ei oo sormuksii, ei taulutelkkarii
Jotka kuuluu siihen kulissiin
Jota peloissaan kodiksi kutsutaan
Ja jonne haaveet haudataan

Miksei ikinä riitä että toinen on siinä
Ja jakaa tämän hetken sinun kanssasi
Ja päivät valoa loistaa ikkunoiden raoista
Pöytään jossa on aina kukkia

Ennen ajattelin miten mä eläisin
Vielä sadan vuoden päästäkin
Miten mun askeleet poluille painuneet
Ois täällä vielä silloinkin

Eilen lakkasin vasta siitä murehtimasta
Kun nojasin sun kanssa sillan kaiteeseen
Päivä silmänsä sulki, autot ohitse kulki
Kai ne vielä etsii omaa onneaan

Tässä mä seison kaipausta rinnassa
Vaikka tää loppuisi yhdessä illassa
Maailma on minun, maailma on sinun
Maailma on tehty meitä varten
Jokainen tänne jonkun jäljen jättää

Siinä sä seisot kaipausta rinnassa
Vaikka tää loppuisi yhdessä illassa
Maailma on minun, maailma on sinun
Maailma on tehty meitä varten
Jokainen tänne jonkun jäljen jättää


Moi. Pitkästä aikaa. Anteeks, oho ja ups, mä oon jättäny bloggailemisen ihan heitteille. Apua, nyt kauhistuin, kun nyt avasin tän ja tajusin, että sellaset kolme kuukautta edellisestä tekstistä. Voisin esitellä tässä nyt listan tekosyitä, joita en edes rupee kertomaan. Niitä on liikaa. Mutta oikeastaan luin edellisen tekstin ja tulis fiilis, ettei mulla tässä välissä oliskaan ollut mitään muuta sanottavaa, kaikki tuli aika tyhjentävästi sanottua tossa edellisessä tekstissä. 

Mä jatkan syömisen opettelua ja osaan hengittää ja olla ihan iisisti. Välillä varjot yrittää taas napata kiinni mun kesämekon helmasta, mutta mä lisään punasta huulipunaa, asetan mummun vintiltä löydetyn ison olkihatun tarkasti kallelleen ja kopistelen eteenpäin mun koroissa. Nautin paahteesta. Mä rakastan tätä hullua kuumuutta, joka paahtaa ja polttaa ja saa mut tuntemaan itseni elossa olevaks. Enkä anna niille möröille tilaa, mä olen rohkea. Kauneimmat sanat, joita olen kuullut nyt kahdelta ihmiseltä on se, että mä olen jotenkin ihanalla tavalla sekä valtavan vahva että myös herkkä. Ja kuulemma se tapa, jolla mä käsittelen tätä mun herkkyyttä tekee musta vahvan. Tää teki mut aika onnelliseks.

Syksyllä mulla muuttuu kaikki ja nää vanhat piirit, joissa olin vaan tosi yksinäinen tosi usein, jää taakse. Vapaus. Huumaava vapaus, jota ei vielä tajua itsekään. Mä olen niin vapaa kaikesta. Kaikista. Vielä vähään aikaan en pysty anteeks, unohtamaan en ikinä, mutta anteeksantoa opettelen. 

Ihminen voi pyytää anteeks joko helpottaakseen omaa huonoa omaatuntoa, saadakseen itselleen paremman olon ja jotta voisi unohtaa oman tekonsa. 
Tai sitten voi pyytää anteeks siten, että aidosti haluaa hyvittää tekonsa ja saada sen toisen olon paremmaksi. 
Molempiin voi sisältyä oletusarvona se, että saa sen yhen sorin jälkeen anteeks ja kaikki alotetaan alusta ja kaikki historia nollataan ja unohdetaan. Leikitään, ettei mitään tapahtunukaan.
Pitääkö mun sanoa, ettei se mee niin.

Multa tultiin pyytämään anteeks seitsemän vuoden täydellisen puhumattomuuden jälkeen viimeisenä päivänä. Pyydettiin anteeks kai sitä, että seiso vieressä ja katto kaikkea eikä tehnyt millekkään mitään. Piti turpansa visusti kii. Mä ymmärrän ne syyt, tottakai. Enhän mäkään olis valinnut jonkun muun takia tätä kohtaloa yleisenä ympäriinsä heiteltävänä, tuhoamiseen tarkotettuna julkisena omaisuutena, nyrkkeilysäkkinä. Jonkinlaisena woodoonukkena, jossa ainoo ero on se, että meitä oli monta ja meihin sai kaikki purkaa kaiken. (Joo, ilmassa pientä kärjistystä ja provokaattinen ilmaisutapa, sori)
Mutta kun en mä silti osaa vielä antaa anteeks. En vaan voi. Enkä toisaalta haluakaan, ei se ansaitse sitä. Mutta ei se kyllä ansaitse mun vihaakaan tai surua. Anteeks se saa pian, ei ihan vielä kuitenkaan. Koska mä kaikesta huolimatta arvostan sen elettä. Aidosti.

Alussa olevat sanat Haloo Helsingin Maailma on tehty meitä varten-biisistä. Sain laulaa ihan minkä biisin tahansa, kertoa mun tarinaa ja päättää mun peruskoulun laulaen tän koululle. Löysin tän vahingossa, kuuntelin ja kotona nupit kaakossa huusin suoraa huutoa itkien tätä, kunnes tähän liittyvät tunteet vähän tasottu ja pystyin sen esittämään kevätjuhlissa itkemättä. Mä itkin tapani mukaisesti vasta kulisseissa esityksen loputtua. Ja ainakin alottamaan sen anteeksantamisen prosessoinnin ja hymyilemään. Kävelemään todistus ja punanen ruusu kädessä pihan poikki. Kääntymään kerran kattomaan taaksepäin, viimisen kerran, ja sitten jatkamaan. Mä en kattonu toista kertaa taakse, en vilkaissutkaan. Mä en tiedä minne mä meen vielä, mutta eteenpäin mennään. Korkkareissa kopisten. Pää pystyssä. 

-Oona

We Are Family

We are family   

I got all my sisters with me
We are family
Get up ev'rybody and sing

Ev'ryone can see we're together
As we walk on by
and we fly just like birds of a feather
I won't tell no lie
all of the people around us they say
Can they be that close
Just let me state for the record
We're giving love in a family dose

Living life is fun and we've just begun
To get our share of the world's delights
high hopes we have for the future
And our goal's in sight
no we don't get depressed
Here's what we call our golden rule
Have faith in you and the things you do
You won't go wrong
This is our family

Mä voisin laittaa tähän miljoona syvällisempää, hienompaa ja kauniimpaa biisiä. Voisin jakaa teille uutta kuunneltavaa, joka saa teidät aattelemaan, mutta just tänään ja just nyt, mieleen tulee vaan tää. Ah, ihana kamala hirveä hillitön naurattava diskobiisi. Just tää koska se linkattiin mulle tässä viikko sitten ja se jäi naurattamaan ja itkettämään niin paljon. Aina ei tartte olla niin syvällinen.

Viime viikot on ollut hulluja. Mä olen saanut tietää, kokea niin paljon kaikkea. Tunteen hullusta, pään sekaisin laittavasta onnellisuudesta, onnesta. Siitä, joka keikauttaa maailman ympäri ja ylösalaisin, laittaa kiljumaan, huutamaan keuhkot puhki, äänen käheeks ja pakottaa rakastamaan kaikkea ja kaikkia maailmassa hetken aikaa. Rakastamaan maailmaa iloineen ja suruineen. 

Laittaa uskomaan tulevaan ja huomiseen, laittaa leikkimään intiaania ja juoksemaan inkkaripäähine päässä ympäri keskustaa, opettaa sut leikkimään uudelleen. Opettaa olemaan lapsi ja näkemään hyvyyttä ympärillä.

Kun on onnellinen, uskaltaa itkeä rakkaiden ihmisten silmien edessä, kertoa niistä möröistä sydämessä ja pimeästä. Uskaltaa taas aloittaa syömisen, päättää päästä irti niistä möröistä ja uskaltaa laittaa päälle just ne vaatteet, jotka haluaa päälleen pistää, laittaa punasta huulipunaa, leikata hiukset näytösten loppumisen jälkeen ja nostaa pään pystyyn. Olla ylpeä just omana itsenään, koska elämässä on ihmisiä, jotka sanoo kauniiks ja ihanaks ja pitää musta, olin sitten kuinka äksy, väsynyt ja minkä näköinen tahansa. Liian analyyttinen ja nippelitietoa luetteleva tai täysin hömppä ja hyperventiloivan kahjo. 

Ja uskaltaa olla ylpeä myös itsestään, koska hitaasti ja varmasti karistaa ne kummitukset, möröt ja pimeän kintereiltään. Onnistuu ja uskoo taas huomiseen ja siihen, että tulevaisuudessa on vielä kaikkea hyvää, tavoiteltavaa ja paljon onnea ja onnellisuutta tulossa. Jotain sellaista, josta ei vielä tiedä mitä se tulee olemaan, mutta hyvää se on. Mä tiedän. Luotan.

On kokenut sen huumaavan tunteen, kun loppuunmyyty katsomo taputtaa meille kumartaessa, lähettää lavalta lentosuukkoja rakkaille, kiitollisuus tuntemattomien kasvojen kiittäessä, riemu ja vapaus juostessa keskellä yötä keskustassa syli täynnä kukkia. Se tunne, kun kuulee yleisön rapisevan ja kohisevan saliin, kun astuu ihmisten katseiden eteen, kun halaa ystävää kiljuen ja itkien hulluna ilosta ensi-illan jälkeen. Ja kun nauraa kyynelten läpi sille, että itkee ystävän kanssa bussin takapenkillä ilosta ja surusta samaan aikaan, tuntee ihmisten kummastuneet katseet, muttei sillä ole väliä. Kun on vaan just siinä hetkessä kii joka solullaan. 

Ja sitten tajuaa, että onkin onnellinen. Loppujen lopuksi kuitenkin.

-Oona

Shake It Out

Regrets collect like old friends
Here to relive your darkest moments                    
I can see no way, I can see no way
And all of the ghouls come out to play

And every demon wants his pound of flesh
But I like to keep some things to myself
I like to keep my issues drawn
It's always darkest before the dawn

And I've been a fool and I've been blind
I can never leave the past behind
I can see no way, I can see no way
I'm always dragging that horse around

Shake it out
Shake it out
And it's hard to dance with a devil on your back
So shake him off

Moi :) Apua, kauhistuttaa se, etten oo kirjottanu teille mitään niin hillittömän pitkään aikaan. On yksinkertasesti ollu ihan liikaa kaikkee elämässä, oon huono sanomaan "ei" ja haalin liikaa tekemistä. Toisaalta, tekemiseen voi piilottaa niin paljon kaikkea pahaa ja surua. Kun ei tartte ajatella mitään, ei mitään, voi vaan keskittyä seuraavaan kalenterin sivussa olevaan merkintään. Teatterissa ja treeneissä saan hetken levon, tauon ja hetken hengähtää. Hengähdystauon niistä kaikista katseista, supinasta, naurusta ja haukuista, joita tällä hetkellä koulussa tulee ihan koko ajan. Tai riidoista jotenkin kaikkien kanssa, tai siitä miten ei tunne olevansa mitenkään sopiva, oikeenlainen, hyväksytty, vaan aina se outo. Se, jossa kaikki on vähän outoa, häiritsevää, haukuttavan arvosta. Ulkopuolelle jättämisen, naurun ja järkyttävien ja tosi ilkeiden kommenttien ja kummeksunnan arvosta. Ja ainoo asia, joka tästä jää jäljelle, on se, ettei tiedä enää yhtään miten vois tai pitäis olla. Tai ainakaan ei uskalla sanoa, olla ja pukeutua niinku haluis. Niinkun se oikee mä haluais. Sitä miettii, että onko ihminen luonnostaan niin julma, että yksinkertasesti se on vaan kivaa ja hauskaa muutella, hallita ja määräillä ihmisiä miten sattuu. Sillon kun huvittaa niin voi ihan vaan ohimennen käydä vetämässä turpaan paria tyyppiä, kertoa toiselle, että se on ruma läski huora ja kolmannelle pelkästään käydä käytännössä tuhoomassa sen kaikki omaisuus, jota sen lokerossa on (vaikka laittamalla maitoa, jogurttia, vettä, ketsuppia ja kaikkee muuta sellasta, joka imeytyy koulukirjoihin varmasti tosi nopeasti, eikä sitä varmasti saa pois, kivaa eikö vaan?) Tuleeko tosta hyvä mieli? Auttaako se omaan pahaan oloon?

Ja niistä kaikista asioista on jokaisesta niin vaikee päästä eteenpäin. Ja vaikka yrittää päästää irti, ei tunnu pääsevän oikein mihinkään, vaan ne kaikki jää mieleen, ja kannan niitä ja kaikkee sitä niistä aiheutuvaa pahaa mieltä mukana minne mä menenkin. 

Vaikka kaikki tää loppuiskin jossain vaiheessa, kannan sitä kaikkea kipua silti mukana. En välttämättä siten, että se sattuis, mutta muistoina kuitenkin. Sellasina muistoina, jotka toivottavasti jonain päivänä ei enää satu, vaan muistuttaa mua siitä, että selviän ihan mistä vaan. Ja muistuttais mua siitä, miten vahva mä olen, ja muistuttais mua myös siitä, että oon vieläkin elossa, vaikka sillon joskus sattu niin paljon vähän kaikki.

Tästä muistojen mukana kantamisesta tän postauksen nimi ja biisi. Älyttömän viisaat sanat kirjottanu ja biisin alunperin esittäny Florence Welch kirjotti Shake it out-kappaleensa siitä, miten vaikeeta on "ravistaa paholainen susta pois", siitä miten vaikeeta on päästä vaikeista muistoista ja kivusta yli, pois ja eroon. Ja mulle tää biisi muistuttaa siitä, että pitää yrittää pysyä vahvempana, kun ne mukana kannettavat muistot, ja onnistua ravistamaan se kipu, paholainen tai hirviö pois. Tai ei välttämättä pois, eihän se täysin oo mahollista, mutta päästä sinuiks menneisyytensä kanssa. Koska jos ei hyväksy menneisyyttään, ei pysty ikinä jatkamaan täysin eteenpäin ja keskittyä siihen kaikkeen hyvään, joka on vasta tulossa, edessäpäin. 

Vaikka just nyt tuntuiski sille, ettei mikään vaan onnistu, kaikki tuntuu liian raskaalta ja vaikeelta handlata, koulussa saa kaikkee paskaa niskaan, ihastus ei kaikesta huolimatta kiinnostu, vaan rakastaa ilmeisen tosissaan jotain toista, kaatuu luistelussa niin pahasti, että murtaa häntäluunsa eikä pysty liikkumaan käytännössä mihinkään ilman kipua. Mutta onneks on treenit. Ja ne mulle niin rakkaat ihmiset, jotka jaksaa kaikesta huolimatta muistuttaa siitä, ettei vika oo mussa, että en oo vaan vielä löytäny sitä jotain tiettyä jätkää, joka kyllä osuu kohalle ennemmin tai myöhemmin. Jotka sanoo, ettei mussa oo mitään muuttamista, eikä mun pitäis kuunnella ketään, joka sanoo, että oisin ruma, tyhmä, räkis, läski, outo tai hörhö, vaan muistaa vaan ne kaikki kauniit sanat, joita matkan varrella oon kuullut. Ja nää kaikki ihmiset ja niiden sanat pitää mut elossa. Kiitos.Kiitos.Kiitoskiitoskiitoskiitos. En ikinä pysty teitä tarpeeks kiittämään, mutta yritän kuitenki osottaa sen rakastamalla teitä entistä enemmän. 

Tällä kertaa tälläsissa tunnelmissa, toivottavasti ens kerralla voisin kertoa teille jotain parempaa, jotain joka on vasta edessäpäin:)

It's always darkest before the dawn. :)

-Oona

Little Bit

Hands down
I'm too proud for love
But with eyes shut                                                         
It's you I'm thinking of
But how we move from A to B it can't be up to me
Cause I don't know
Eye to eye
Thigh to Thigh
I let go

I think I'm a little bit
Little bit
A little bit in love with you
But only if you're a little bit                                                      
Little bit
Little bit
In love with me


Moi kaikki!:) Sori, sori, sori, mä pahoittelen kaikilla mahollisilla tavoilla sitä, etten oo postaillu tänne siis yhtään mitään joulun jälkeen. Kauheeta. Anteeks. Jotenki oli paljon kaikkia aiheita, juttuja, joista vois kirjottaa, muttei vaan oo löytyny kuitenkaan niitä oikeita sanoja. Nyt tähän kuitenki tulee muutos, heti. 

Tossa edellä on sanoja Lykke Lin Little Bit-biisistä. Mulle tää biisi kolahti kunnolla jo vähän aika sitte ja siitä asti oon kuunnellu tätä vähän joka välissä parhaimmillaan monta kertaa päivässä rasittaen kaikkia, jotka joutuu tätä kuulemaan niin usein, haha. Pari viikkoa sitten, kun olin yksin himassa kuunnellen musaa ja makoillen sohvalla, kuuntelin näitä sanoja ja aloin nauramaan itekseni. Aloin nauramaan vaan sille hämmennykselle, joka synty siitä, että löysin itteni ja mun tunteet ihan kaikista noista sanoista niin täydellisesti. Varsinki toi ihan eka lause on niin mua kuvaava. Se, että mä oon liian ylpeä oikein kellekkään, tai et on aina niin vaikee myöntää, että on oikeesti ihan hulluna johonkin tyyppiin ja että sitä ajattelee ihan koko ajan. Ihan kun jollain lailla tunteiden vietäväks antautuminen muka tekis musta jotenki heikomman. Tai että ihastuminen jollain lailla merkitsis sitä, etten pärjää itekseni tai jotain. Tai että se tekis musta vähemmän rohkean tai veis multa mun itsenäisyyden tai päätäntävallan. Paitsi et päätäntävallan se kyllä multa vie täysin, koska ihastuneena oon vaan jotenki täysin pihalla ja sekasin ihan kaikesta:D

Mulle on kai aina ollu niin tärkeetä olla täysin itsenäinen, vapaa kaikista ja kaikesta ja vapaa tekemään ite ratkasuni ja päättämään elämästäni, että sitten kun yhtäkkiä tulee joku ihminen elämään, jota ikävöi ihan koko ajan ja jota ilman ei tunne olevansa kokonainen, mua lähinnä häiritsee. Tuntuu suunnattoman ärsyttävältä, että jollain ihmisellä on niin paljon vaikutusta muhun ja tuntuu hullulta ja naurettavalta käyttäytyä niin hömelösti. Mut sitten samaan aikaan huomaa koko ajan vaan hymyilevänsä ja rakastavansa taas hetken aikaa jollain lailla koko maailma mun ympärillä. Ja huomaa miten paljon onnellisemmalta, helpommalta ja kevyemmältä kaikki elämässä tuntuu, kun se joku tietty on siinä mun kanssa.
Mutta oikeesti tunnustan, että paljon siinä ylepydessä on ihan vaan pelkoa mukana. Pelkoa siitä, ettei lopputuloksesta tai huomisesta voi ikinä tietää, pelkoa satutetuks tulemisesta ja epävarmuutta siitä, että voisko kukaan ikinä välittää musta sillä tavalla. Tai onko maailmassa sitä "mulle oikeaa" tai onko sellasta ylipäätään ees olemassa. Eli kai on aina vaan yrittäny suojella itteään epätoivosesti väittämällä ettei mitään tunteita jotain tiettyä jätkää kohtaan ikinä ollukaan. 

Joten: päätin, että uuden vuoden lupauksena lupaan ittelleni, että uskallan antaa tunteille vallan. Mä uskallan ryhtyä johonkin sellaseen, josta ei tiedä mikä lopputuloksena on ja uskallan ihastua ja rakastaa. Uskallan sanoa kavereille tai ihastukselle kuinka tärkeitä ne mulle on, uskallan hypätä tuntemattomaan ja toivoa että naru on kiinni. Annan ittelleni luvan ihastua ja sanon ittelleni, ettei se oo heikkous vaan vahvuus että osaa rakastaa ja välittää. Ja että kyllä musta tulee onnellinen, olin mä sitten yksin tai jonkun kanssa.
Ja tässä sitte runo liittyen ehkä vähän tähän aiheeseen, jonka kirjotin eilen illalla. Toivottavasti tykkäätte.

Pysy mun luona nyt ja vielä huomennakin ole mun. 

Mun sydän pyytää, toivoo ja rukoilee,

ole siellä missä mäkin olen ja pidä kii. Älä päästä pois.

Mua huimaa, en tiedä mitä tehdä, mikä mulla on on, oonko mä seonnu?

Epäilys ja epävarmuus kalvaa. Uskallanko luottaa, entä jos katoat, menet pois? 

Mitä mä sitten teen?

Mutta heti kun olet siinä, lähellä, mä luotan. Uskallan hypätä sun kanssa. 

En tiedä mihin tää hyppy vie, viekö se mihinkään,

mutta käsi sun kädessä kii, siinä sun vieressä, mä uskon.

Uskon huomiseen. Suhun. Meihin.

Ja me hypätään. 

-Oona <3                                                                 

All I Want For Christmas Is You

I don't want a lot for Christmas                                      

There is just one thing I need

I don't care about the presents

Underneath the Christmas tree

I just want you for my own

More than you could ever know

Make my wish come true

All I want for Christmas is

You... yeah

Moi taas :) Mitäs tosta edellisestä biisistä voiskaan sanoa. Vaikka mitä. Vois kirjottaa siitä ihmeellisestä tunteesta, joka auttaa jaksamaan päivän toisensa jälkeen, taivaltamaan kärsivällisesti joka aamu busipysäkille ja kouluun loskassa, tuulessa ja lumessa vaikka väsyttäis kuinka paljon ja jonka hymyn avulla tuntee selviävänsä ihan mistä vaan. Tai vois kirjottaa siitä miten paljon voi ihminen toivoa ja toivoa ja tuntea ikävää ja miten paljon voi ihmetyttää tää kaikki. Vois kirjottaa siitä ilosta ja hysteerisestä riemusta, joka seuraa siitä, että meistä tulee läheisempiä sen tyypin kanssa. Tai miten paljon se on jaksanu kuunnella mun höpöttelyjä ja piristää päivää parilla lauseella, ja miten paljon iloa voi seurata vaan yhestä ihmisestä. Ja miten ilonen voi olla siitä, että saa tollasen tyypin elämäänsä. 

Vois kirjottaa toisaalta myös siitä, miten paljon sattuu, kun tää ihminen ei haluakaan elämäänsä sillä tavalla, vaikka samaan aikaan kyllä kertoo, että välittää tosiaan. Mutta ihan vaan ystävänä. Ja siitä miten vaikeaa on yrittää luopua toiveesta ja tietystä ajattelusta. Tai siitä miten vaikeeta on kattoa vierestä sitä muiden kanssa. Ja miten paljon voi tuntea mustasukkasuutta ja kateutta kattoessa kaikkia muita. Kun tuntuu, että taas kaikilla muilla on joku. 

Mutta, kaikesta huolimatta, mä haluaisin kirjottaa siitä, miten paljon voi tuntea kiitollisuutta ja iloa siitä, että se yks tietty on mun elämässä. Ei ehkä ihan sillä tavalla, kun alunperin toivoin, mutta on silti. Ja siitäkin pääsee yli ja ihan kohta ollaan taas ihan vaan kavereita. Ja hyviä sellasia. Joten, koko jutun loppu ja toisen alku: mulla on ihana ja superhyvä kaveri. Oon ilonen siitä :)

Laittakaa kommenttia tai viestiä mulle ja kertokaa, että mitä piditte tästä. Ja ylipäätään, että mitäs pidätte täst blogista, mun kirjotustyylistä, aiheista ymsymsyms. Kaikki kommentit, ehdotukset, moitteet, kehut, palautteet+viestit otetaan superilosesti vastaan! :)

                                                              

Ja näin loppuun: älkää masentuko, vaikka tuntuu sille, että siltä joltain ei vaan löydy kiinnostusta tai jos juttu loppuu kokonaan. Mä uskon, että kun yks ihminen lähtee elämästä, tilalle tulee monta ja paljon rakkaampaa. Ennemmin tai myöhemmin. Jossain vaiheessa kuitenki. Just smile.

Ihanaa joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille! Viettäkää joulu perheen kanssa, tehkää ihan vaan niitä asioita joita haluatte tehä, ottakaa rennosti ja nauttikaa elämästä. Jääkää hyvällä omalla tunnolla kotiin kynttilöiden, kirjojen, lahjojen, hyvän ruoan, villasukkien ja vilttien kanssa. Luokaa omat mahtavat jouluperinteet jos vanhat kyllästyttää tai ahdistaa. Tai viettäkää tosi perinteistä ja ihanaa joulua perinteisen kaavan mukaan. Ja muistakaa, että perhe ei oo välttämättä se biologinen, vaan se on sellanen, jossa tuntee olonsa hyväks, onnelliseks, rohkeaks ja hyväksytyks ihan omana ittenään. 

Tehkää uuden vuoden lupaus siitä, että lupatte kehua jotain joka päivä, tuottaa iloa ympärilleen. Ja lisäks tehkää vähintään kolme lupausta ihan teitä itteänne varten: luvatkaa, että nukutte mahdollisimman pitkät yöunet koko vuoden ettekä rääkkää itteänne ja kroppaanne turhilla laihdutuskuureilla, ahdistuksella, stressillä ja pahoilla ajatuksilla. Näiden sijaan lupaatte pitää ittestänne ja muista ihmisistä, niin rakkaista kun vieraista hyvää huolta ettekä tuottaa pahaa oloa kellekään. Ja muistakaa unelmoida paljon siitä kaikesta mitä toivotte ens vuonna tapahtuvan ja päättäkää yhtenä lupauksena, että toteutatte vähintään yhen niistä unelmistanne ens vuonna :)

       Love,                                              

      

      -Oona                                                                               

What Makes You Beautiful/Beautifulx2

Every day is so wonderful                                                                            
Then suddenly, it's hard to breathe
Now and then, I get insecure  
From all the pain, I'm so ashamed
I am beautiful no matter what they say
Words can't bring me down
I am beautiful in every single way
Yes, words can't bring me down... Oh no
So don't you bring me down today

Everyone else in the room can see it
Everyone else but you
Baby you light up my world like nobody else
The way that you flip your hair gets me overwhelmed
But when you smile at the ground it aint hard to tell
You don't know you're beautiful
Right now I'm looking at you and I can't believe
You don't know you're beautiful
That's what makes you beautiful

Moi, anteeks, uuden postauksen kirjottaminen vei aika paljon aikaa.. Kaiken tän kiireen keskellä jäi bloggailu ihan unohduksiin, mutta en mä teitä mihinkään jättänyt, koska nyt sitten loman alkaessa parin päivän sisällä kirjottelen nää kaikki ideat, joita oon keräilly huolimatta kirjottamistauosta:)

Tän postauksen aihe tuli mun hyvältä ystävältä, jonka kanssa nähtiin monen viikon tauon jälkeen ja päästiin höpöttelemään vähän kaikesta taas pitkästä aikaa. Oli ihana nähdä ja päivitellä kuulumisia. Puhuttiin siitä, mistä syystä ystävä ihastu yhteen jätkään, josta me muut kaveriporukassa ei tykätty yhtään. Ja tää mun ystävä sano, että ihastui poikaan, koska tämä oli ensimmäinen ihminen, joka sano tätä mun kaveria kauniiks ja kehu sitä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Mulle nää lauseet tuli täysin yllätyksenä, koska mun ystävä on ehkä yks näteimpiä ihmisiä, joita tunnen, enkä meinannut uskoa, ettei sille kukaan ollut ikinä sanonut miten kaunis se oikeasti on. Ja yhtäkkiä olikin aika selvää minkä takia tähän kyseiseen jätkään mun kaveri ihastu.

Mun ystävän sanat siitä, että miten paljon sille merkitsi sen ihastuksensa sanat, koska ne sai sen tajuamaan ja uskomaan omaan kauneuteensa, oli mulle aika avaavia. Ne sai mut tajuumaan, etten olekaan ainoo, jonka ulkonäköö ei oo oikeastaan ikinä kehuttu sen enempää. Aina kaikki on kehunu kaikkea muuta, sitä miten kiva, ilonen ja sosiaalinen mä oon, miten hyvin laulan, soitan, tanssin ja näyttelen, miten kivoja vaatteita mulla on ja miten fiksu ja hyvä koulussa mä oon. Muttei oikein ikinä kukaan oo sanonu, että: "Sä oot Oona tosi tosi kaunis, usko ja muista se aina, vaikka mikä tulis elämässä eteen. Muista uskoa siihen, että oot älyttömän kaunis niin sisäsestiki kun ulkoisesti." Noi sanat, tai ton tyyppiset, tulis varmasti ihan jokaiselle tarpeeseen.

Mä uskon siihen, että vaikka ihminen kuinka näyttäis olevansa itsevarma ja ylpeä itsestään ja saavutuksistaan, on kaikilla joku "heikko kohta", se joka saa epävarmaks tai joku piirre, jota inhoaa ja piilottelee parhaansa mukaan. Ja usein ne, jotka vaikuttaa kaikkein varmimmille, onkin kaikkein epävarmimpia.

Puhuttiin tän mun ystävän kanssa myös siitä, miten paljon suhde omaan ulkonäköön ja kroppaan on vaihdellu eri aikoina ja millanen suhde siihen nyt just on. Tai miten yhet tietyt sanat, yks ihminen tai harrastus on vaikuttanut siihen millaiseks on itsensä tuntenu. Onko tuntenu olevansa hävettävän, piiloteltavan ja kammottavan ruma, vai onko jaksanut kulkea pää pystyssä hymyillen ja tuntenut itsensä aidosti kauniiksi ja ylpeäks omassa kropassaan. Mulle teatteriharrastus ja sieltä saadut ystävät oli sellanen asia, joka sai mut nostamaan ryhdin suoraks, hymyn huulille ja kulkemaan suorassa. Vaikka välillä, kun on ollu kaikilla mahdollisilla tavoilla kauhee päivä ja tuntenut itsensä kaikkea muuta kun kauniiks, on treeneistä pois tullessa joka ikisellä kerralla parempi olo, koska siellä mulla on sellanen olo, että oon täydellinen, vikoineni kaikkineni, just sellasena kun olen. Se on juttu, josta en vois olla kiitollisempi, en ymmärrä mitä oon tehnyt, että oon saanut elää ja olla niin ihanien ihmisten kanssa ja kokea niin mahtavia juttuja. Ne on antanut mulle itsevarmuutta ja rohkeutta enemmän kun ikinä voiskaan arvata. Mitäs tähän vois sanoa, KIITOSKIITOS kaikki tän matkan varrella tavatut ja saadut ystävät, voisimpa mä kertoa teille jotenkin sanoilla miten paljon merkitsette mulle.

Ja koska uskon siihen, että kun kehuu, luo onnellisuutta ympärilleen ja kohtelee muita hyvin, saa siitä itekin paljon, päätin, että sanon joka päivä jollekkin jotain kivaa. Kerron kaverille, miten kaunis se on niin sisäsesti kun ulkosestikin ja ettei sen tartte stressata ulkonäöstään enää yhtään. Tai sanon jollekki muulle, että se on ihana tyyppi ja kolmannelle, että se on hyvä tanssija ja että sillä on kiva tyyli. Suosittelen! Tehkää uudenvuodenlupaus siitä, että lupaatte kehua jotain ihmistä, tuttua tai vierasta joka päivä. Kattokaa miten paljon siitä ite saatte ja miten hyvälle tuulelle siitä tulee. Kehukaa toisianne ja muistakaa samalla muistuttaa itseänne omista hyvistä puolista ja olla ylpeä niistä+myös niistä puolista, joista ette ehkä niin tykkää. Ne tekee teistä just sen, joka ootte.

What makes you so beautiful, is you don't know how beautiful you are to me
You're not trying to be perfect
Nobody's perfect, but you are, to me
It's how you take my breath away
Feel the words that I don't say
I wish somehow, I could say them now
I could say them now, yeah

-Oona